Päiväni metsäaktivistina

Laskiaissunnuntaina minusta kuoriutui yhtäkkiä ja yllättäen metsäaktivisti. Tiesin toki olevani menossa kulkueeseen Matokallion puolesta. Matokallio on Itä-Helsingissä sijaitsevan Puotinharjun viimeinen metsä, jota paikalliset asukkaat ovat pelastamassa jääurheilukeskuksen alta.

Lue lisää Matokallion luontoarvoista sitä puolustavan adressin perusteluista (ja allekirjoita samalla adressi): https://www.adressit.com/pelastetaan_matokallion_metsa_ja_kalliot

Oma heräämiseni Suomen valtion alueella sijaitsevien metsien tilanteeseen on Metsäliikkeen aktivistien ansiota. Metsäliikkeen mielenosoitukset Aalistunturilla ovat olleet käynnissä jo kuukauden ja saaneet hyvin mediahuomiota Metsähallituksen kestämättömälle toiminnalle. Metsähallitus sallii hakkuut alueella, jota paikalliset ovat esittäneet kansallispuistoksi.

Metsien puolustaminen ei ole mikään pikkujuttu, vaan metsien tulevaisuus vaikuttaa vahvasti sekä lajien monimuotoisuuteen että ilmastonmuutokseen. Suomi on sitoutunut kansainvälisissä sopimuksissa suojelemaan 10 prosenttia metsistä, mutta teot puuttuvat. Vain 3 prosenttia Suomen valtion alueella olevista metsistä on luonnontilaisia. On siis tärkeä kamppailla metsien suojelemiseksi nyt eikä joskus tulevaisuudessa.

Kunnon tohinan metsäaktivismissani sain, kun kulkueeseen osallistumisen lisäksi allekirjoitin myös kansalaisaloitteen metsien puolesta. Muutoksia metsälakiin vaativan aloitteen perusteluosio on mainio tietopaketti metsien merkityksestä ja nykytilasta Suomessa.

Metsätietoutta ei tosin tarvitse kerätä itselleen aloitteiden perusteluita ja lehtiartikkeleita lukemalla. Metsäliikkeen julkaisema Metsäaktivistin opas tekee perehtymisen helpoksi ja tarjoaa samalla vinkkejä käytännön toimiin.

Advertisement

Donitsitaloudessa tuotanto uusintaa elämän kiertokulkuja

Kuudennessa luvussa Kate Raworth kritisoi ajattelua, että talouskasvu korjaisi aikanaan luonnolle aiheutetut tuhot. Tilalle hän tarjoa regeneratiivisia rakenteita eli sellaisia, jotka ”palauttavat ja uudistavat hyvinvointiamme ylläpitäviä elämän kiertokulkuja kaikissa mittakaavoissa paikallisesta maailmanlaajuiseen” (Raworth 2018, 203–204).

Kritisoin edellisen luvun kohdalla Raworthia siitä, että hän tuntui olevan turhan luottavainen siihen, että maailman talousjärjestelmää saataisiin muutettua järkisyillä paremmaksi ja ettei hän ottanut huomioon suuryritysten käyttämää valtaa. Ympäristön tuhoamiseen liittyen Raworth kuitenkin näyttää tämän ymmärtävän. Hän ei näe riittävänä luonnonkulutuksen hillitsemistä erilaisten verojen, päästökiintiöiden ja porrastetun hinnoittelun avulla.

Yritystoiminnan lähtökohdaksi tulee Raworthin mukaan ottaa se, että yritykset eivät ainoastaan pidättäydy tuhoamasta luontoa, vaan jatkossa toiminnan tulee myös parantaa luonnontilaa. Tällainen kiertotalous perustuu ”perhosmalliin”. Perhostaloudessa luonnonvaroja ei kuluteta nopeammin kuin ne uusiutuvat. Käytettävistä luonnonvaroista biologiset ravintoaineet käytetään sekä uusinnetaan ja tekniset ravintoaineet palautetaan uudelleenkäytettäviksi. Tavoitteena on minimoidan hukkamateriaali ja lämpö.

Kiertotalous ei itsessään ratkaise Raworthinkaan mukaan luonnonvarojen ylikulutuksen ongelmaa, jos talousjärjestelmä pysyy samana. Todella toimiakseen kiertotalous tarvitsee myös avointa suunnittelua. Tässä palataan edellisen luvun ajatuksiin nykyisen patenttijärjestelmän ongelmallisuudesta. Yhtäkaikki, Raworth haluaa, että yritysmaailma ottaa tavoitteekseen taloudellisen voitonteon tilalle ihmisten ja luonnon hyvinvoinnin lisäämisen.

Läpi Donitsitalous-kirjan Raworth tarjoaa mielenkiintoisia esimerkkejä siitä, minkälaisia sovelluksia toisenlaisesta järjestelmästä on jo nyt olemassa. Regeneratiivisista rakenteista Raworth mainitsee Oberlin kaupungin Ohiossa. Hankkeeseen pääsee tutustumaan osoitteessa: https://environmentaldashboard.org/

Donitsitaloudessa jaetaan vaurautta uudella tavalla

Luvussa 5 Luo distributiivisia rakenteita Kate Raworth osoittaa, että taloustieteissä ja politiikassa suosittu ajatus siitä, että talouden kasvu aina lopulta pienentäisi tuloeroja ei pidä paikkansa. Menestyäkseen kansantalouksien ei ole välttämätöntä käydä kasvavien tuloerojen polkua, lisätä rikkaiden vaurautta ja kurjistaa köyhiä, jotta lopulta kaikkien toimeentulo paranisi. Trickle down -ilmiöksikin nimetty varallisuuden ”tihkuminen” alempiin tuloluokkiin ei saa empiiristä vahvistusta.

Toinen kysymys tietenkin on, mikä ongelma suurissa tuloeroissa on? Raworth perustelee näkökulmaansa taloudellisen eriarvoisuuden vaikutuksesta yhteiskuntien hyvinvointiin. Eriarvoisimmissa yhteiskunnissa on suuremmat ongelmat, myös ympäristön näkökulmasta.

Tässä näkyy se, keiden ehdoilla ja mistä näkökulmasta näitä keskusteluja käydään. Täytyy perustella, miksi tuloerot ovat huono asia. Eikö kysymyksen voisi kääntää, miksi pitäisi olla suuria tuloeroja? Voin arvata oikeistolaisten vastauksen tähän, mutta saisivat he joskus myös nähdä vaivaa ja perustella omia aivoituksiaan.

Jos tuloeroihin ja varallisuuden kasautumiseen halutaan puuttua, Raworth kehottaa ottamaan mallia luonnossa esiintyvistä verkostoista, joille ominaista on monimuotoisuus ja hajautettu rakenne. Hän hahmottaa 1900-luvun jälkipuoliskolla kansallisella tasolla kolme eri tapaa puuttua tulonjakoon: progressiivinen verotus ja tulonsiirrot, minimipalkan kaltaiset työmarkkinasuojat sekä julkiset palvelut.

Tulonjaolla on suuri merkitys ihmisten elämään, mutta se ei kuitenkaan poista taloudellisen eriarvoisuuden juurisyitä. Sitä varten on puututtava myös varallisuuden jakautumiseen, Raworth toteaa. Hän näkee erityisesti maanomistuksen, rahan luomisen, yrityssektorin, teknologian ja tiedon alueina, joissa on mahdollisuuksia jakaa varallisuutta uudella tavalla.

Raworth mainitsee ohimennen uskovansa arvon syntyvän työstä. Viime vuosikymmeninä työn tuottavuuden kasvu ei ole siirtynyt palkankorotuksiin. Näin ollen ongelma hänen mukaansa on se, että tällä hetkellä syntyneen arvon jakaminen tehdään itse työstä kaukana olevien osakkeenomistajien etua ajatellen. Ratkaisuna Raworth näkee erilaiset osuuskuntatyyppiset ratkaisut yritysten tulevaisuutena.

Raworth hahmottelee myös robottien yhteisomistusta ja kritisoi nykyistä patenttijärjestelmää. Kaiken kaikkiaan hänellä on hyvä näkemys siitä, että ratkaisuiden täytyy olla globaaleja eikä vain oman kansakunnan edun ajatteleminen auta. Silti tulee mieleen muutama asia, jotka tuntuvat niin itsestään selviltä, että ehkä hän ottaa niihin kantaa vielä myöhemmin:

1) Missä on hoiva? Hahmotellessaan donitsitalouden pohjalta uudenlaista yhteiskuntajärjestystä Raworth keskittyy paljon esimerkiksi teknisiin ratkaisuihin, luovuuteen ja innovaatioihin. Itse kaipaisin paljon enemmän puhetta arkisesta hoivasta, joka pitää kaiken muun liikkeellä.

2) Missä on valta? Raworthilla on paljon ideoita niin verotukseen kuin omistamiseenkin liittyen. En ihan käsitä, millä hän kuvittelee esittämiensä muutosten menevän läpi, jos ongelmana nimenomaa on se, että nykyinenkin järjestelmä on luotu harvojen etuja ajatelleen vahvemman voimalla.

3) Missä on dekolonisaation prosessi? Edellisiin liittyen, Raworthin täysin kritiikitön suhtautuminen kehitysapuun ja esimerkiksi työn perässä maasta toiseen muuttamisen tuomien tulovirtojen rooliin eri alueiden kehityksessä sivuuttaa täysin kysymykset globaalin pohjoisen valta-aseman purkamisesta sekä globaalista hoivakriisistä.

Lueskelin tätä lukua aika väsyneenä ja kiinnostus lopahti kesken eli ehkä kritiikkini ei ole perusteltua tai oikeaan osuvaa. Toivon joutuvani näiden kysymysten kanssa kasvotusten Donitsitalous-kirjan seuraavissa luvuissa.

Donitsitaloustieteessä nähdään eriarvoisuus nykyisen talousjärjestelmän aiheuttamana

Aiemmin tapahtunutta: Mili alkoi lukea Donitsitaloustiedettä ja julkaista mietteitään blogissaan. Johdannon ja kolmen luvun jälkeen tiedämme, että:

1) Kate Raworthin donitsitaloustiede kritisoi valtavirtataloustieteen tapaa hahmottaa taloutta ja yhteiskuntien toimintaa. Raworthin mukaan valtavirtataloustieteessä tuotetun tiedon avulla ei pystytä luomaan sosiaalisesti ja ekologisesti kestäviä yhteiskuntia.
2) Donitsitaloustieteessä on kyse sellaisen talousmallin hahmottelusta, jossa pyritään löytämään tasapainotila ihmisten perustarpeiden tyydyttämisen sekä maapallon ekologisen kantokyvyn suhteen.
3) Donitsitaloustieteessä rahataloutta tarkastellaan osana kansantaloutta, yhteiskuntia sekä maapallon energia- ja raaka-ainevarantoja. Toimijoina ovat kotitaloudet, yritykset ja julkinen sektori sekä yhteisomistukset.
4) Donitsitaloustieteessä laajennetaan valtavirtataloustieteestä tuttua ihmiskuvaa näkemällä ihmiset vastavuoroiseen toimintaan kykenevinä, toisistaan riippuvaisina olioina, jotka ovat osa luontoa.

Ja nyt, luku 4 Omaksu systeemiajattelu.

Jos aikaisemmin vielä pohdin, kuinka syvälle Raworthin kapitalismin kritiikki ulottuu, saadaan tässä luvussa siihen jo joitain vastauksia. Johtopäätöksenä hän toteaa: ”Nykyinen talousjärjestelmämme on lähtökohtaisesti eriarvoistava ja tuhoava. Huomisen talouden on oltava rakenteeltaan distributiivinen ja regeneratiivinen.” Mutta kuinka tähän päädyttiin?

Raworth aloittaa taas esittelemällä yhden valtavirtataloustieteen perusolettamuksista, kysynnän ja tarjonnan käyrät. Siinä kohdassa, jossa kysyntä ja tarjonta kohtaavat vallitsee talouden tasapaino. Rajahyödyn käsitteen avulla kuvataan sitä, kuinka kuluttajan tavarasta saama hyöty pienenee, mitä enemmän hänellä niitä jo ennestään on, joten halukkuus maksaa korkeampaa hintaa vähenee. Oletuksena myös on, että myyjäpuolella myös rajahyöty laskee myynnin määrän kasvaessa, minkä takia tuotteista pyydettävä hinta nousee.

Oikeassa elämässä asiat eivät ole olleet näin helposti mallinnettavissa ja monet taloustieteen kysymyksistä ovatkin mutkikkaampia kuin pariin muuttujaan pelkistetetyt mallit antavat ymmärtää. Ongelmaa on yritetty ratkoa ulkoisvaikutusten käsitteellä, mutta sekin peittää vain sen tosiasian, että vaikutukset ovat ”ulkoisia” vain mallien rajoittuneisuuden takia.

Raworth näkee systeemiajattelun oikeana suuntana nykyajan polttavampien kysymysten tarkastelussa. Systeemiajattelun keskeiset käsitteet hänen mukaansa ovat: varannot, virrat, takaisinkytkennät ja viive. Seuraavaksi kokeilen soveltaa systeemiajattelua hoivan tarkasteluun yhteiskunnassa.

Varannot ja virrat ovat Raworthin mukaan systeemin perusosia. Niillä tarkoitetaan mitä tahansa systeemin osaa tai asiaa, jota on ja jonka määrä muuttuu sen mukaan, mihin päin virrat vievät. Leikitään, että yhteisössä on tietty määrä hoivaa. Hoivan määrä voi kasvaa esimerkiksi sitä tuottavia tyyppejä lisäämällä, jokaisen suorittaman hoivan määrää lisäämällä tai hoivatarpeen vähentämisellä. Toisaalta hoivan määrä vähenee tekijöiden uupuessa, hoivattavien määrän tai hoivaamisen kuluttavuuden kasvaessa.

Varantojen ja virtojen yhteydet muodostuvat takaisinkytkennöistä. Takaisinkytkentöjä voi olla vahvistavia tai tasapainottavia. Vahvistavat takaisinkytkennät synnyttävät joko hyviä tai huonoja kierteitä. Hoivan tapauksessa resurssien lisääminen todennäköisesti tekee hoivasta laadukkaampaa, vähentää hoivan tarvetta jatkossa ja saa hoivaa tekevät tahot jatkamaan toimintaansa. Sen sijaan jatkuva puute hoivasta johtaa ymmärrettävästi huonoon kierteeseen.

Tasapainottavat takaisinkytkennät taas vakauttavat systeemin toimintaa vastustamalla tai tasapainottamalla systeemin tapahtumia. Esimerkiksi hoivan resurssien vähetessä sen tuhoisia vaikutuksia voidaan tiettyyn pisteeseen asti vähentää systeemissä toimivien pyrkimyksillä tulla toimen vähemmällä ja/tai puristaa itsestään enemmän irti.

Systeemit ovat mutkikkaita, koska vahvistavien ja tasapainottavien takaisinkytkentöjen vaikutusta toisiinsa on mahdoton ennustaa. Lisäksi seuraukset tulevat näkyviin usein viiveellä. Siksi moni äkkinäisiltä näyttäneistä muutoksista onkin oikeasti pitkän kehityksen tulosta, jota ei ole vain osattu nähdä.

Raworth näkee yksiulotteiset tarkastelutavat osin ihmisen evoluution tuotoksena, osin taloustieteiden huonojen kehityssuuntien seurauksena. Rahoituskuplat, ilmastonmuutos ja varallisuuden kasautuminen rikkaille ovat hänen mukaansa nykyisen talousjärjestelmän seurauksia ja osa sen toimintalogiikka. Ei suinkaan poikkeuksia säännöstä.

Donitsitaloudessa laajennetaan ihmiskuvaa

Teoksen kolmannessa luvussa Raworth käsittelee taloustieteissä käytettyä ihmisen mallia ja sen kehittymisen historiaa. Tieteellisestä statuksesta haaveillessaan ja matematiikkaa ihaillessaan taloustieteilijät ovat vieneet alaansa suuntaan, jossa pyritään tekemään todellisuudesta matemaattisesti mallinnettava. Näin on syntynyt hyvin kapea kuva ihmisestä, homo economicus, joka on omaa etuaan maksimoiva ihmisyksilö.

Raworth väittää, että ihmistä kuvaavasta mallista on tullut jo ajattelua ja käyttäytymistä ohjaava malli ainakin taloustieteissä, jos ei myös laajemmin yhteiskunnassa. Hän kertoo, kuinka taloustieteitä opiskelemaan näyttää hakeutuvan keskimääräistä itsekkäämpää porukkaa ja tällaiset arvot vain vahvistuvat opintojen edetessä. Samaan olen myös itse törmännyt. Ne ihmiset, jotka julkisuudessa useimmiten taloutta pääsevät kommentoimaan, tuntuvat uskovan kaikkien olevan kaltaisiaan itsekkäitä ja laskelmoivia tyyppejä, joiden suurin hyve on riippumattomuus toisista. Myös siitä asti, kun olen ollut avoimesti kommunisti, yksi yleisimmistä kommenteista, joita olen kuullut on ollut ”onhan se hyvä ajatus teoriassa, mutta ihmiset ovat itsekkäitä niin ei se toimi.”

Homo economicuksen tilalle Raworth esittää ihmiskuvan laajentamista viidestä eri näkökulmasta:
1) itsekkyyden sijaan sosiaalisuus ja vastavuoroisuus
2) kiinteiden mieltymysten sijaan joustavat arvot
3) eristyneiden yksilöiden sijaan toisistamme riippuvaisia
4) approksimaatio laskemisen sijaan
5) luonnon hallinnan sijaan perustavalla tavalla osa sitä

Ihmiskuvan laajentaminen ei ole niinkään minkään uuden keksimistä, vaan näkökulman laajentamista yli sen todellisuuden, joka on ollut taloustieteiden menetelmillä ja rajauksilla tavoitettavissa. Todennäköisesti kuka tahansa (muu kuin taloustieteiden opiskelija?) voi keksiä omasta elämästään esimerkkejä siitä, kuinka hyvinvointia omaan elämään ovat tuoneet vastavuoroisuus ja sosiaaliset suhteet pelkän oman edun maksimoimisen sijaan. Ja jos kykenee olemaan riittävän nöyrä nähdäkseen todellisuuden sellaisena kuin se on, tuskin kukaan kuvittelee selviytyneensä elämästään yksin ja omin avuin.

Se, että meidän keskinäistä suhteita välittää nykyään monessa kohtaa raha, ei suinkaan tee meistä vähemmän riippuvaisia muista ihmisistä ja luonnosta. Raworth käsitteleekin paljon myös rahan sisäisen motivaation rapauttavaa vaikutusta, kun tavoitellaan muutoksia käyttäytymisessä. Opetuksen ja kasvatuksen kentällä, jossa puuhastelen palkkatyöni puolesta ajatus on monelle tuttu ja siksi välillä unohdankin, ettei se välttämättä ole yleistietoa. Pointti siis on, että tutkimusten perusteella näyttää, että minkä tahansa käyttäymisen aikaan saaminen ulkoisilla palkkioilla heikentää ihmisen sisäistä motivaatiota tarttua kyseiseen tehtävään. Palkkiot voivat olla muutakin kuin rahaa, mutta raha tuntuu toimivan erityisen huonosti, jos halutaan, että käyttäytymisen muutos olisi pysyvä.

Raworth ei kuitenkaan mene palkkioita syvemmälle rahan ongelmallisuuden suhteen, mutta alleviivaa sitä, kuinka parempi olisi vedota ja vahvistaa niitä eettisiä ja kestäviä arvoja, joiden pohjalta tietty käyttäytyminen on suotavaa sen sijaan, että pyrittäisiin tuottamaan käyttäytymismuutoksia rahalla. Raha ei ole ainoastaan heikko keino motivoida, vaan se rapauttaa myös muita arvoja. Raworth toteaakin, että ”Ihmisten vastavuoroisuuden tarve näyttää kehittyvän koevoluutiossa heidän talousjärjestelmänsä rakenteen kanssa: tämä on kiehtova tulos, jolla on tärkeitä seurauksia kotitalouden, markkinoiden, yhteisomistuksien ja julkisen vallan uudelleen tasapainottamiseksi missä tahansa yhteiskunnassa.”

Ei mikään vallankumouksellinen johtopäätös, mutta tärkeä sen suhteen, kuinka muutosta tavoittelevien olisi mielestäni syytä toimia: Pitää tunnustaa, että nykyjärjestelmä tuottaa tietynlaista ihmisyyttä eikä kukaan meistä ole kasvanut siitä irrallaan. Siksi muutoksen siemeniä kylvetään erilaisia yhteisöjä ja uudenlaista toimintakulttuuria luomalla, joka auttaa rakentamaan pohjaa myös uudenlaiselle ihmisyydelle.

Donitsitaloudessa nähdään rahatalous osana ihmisen toimintaa maapallolla

Luvussa 2 – Ajattele kokonaisuutta Kate Raworth palaa aiemminkin mainitsemaansa Paul Samuelsonin kuvaan kansantalouden kiertokulusta. Kuvassa makrotalouden malli kuvataan rahan kiertona kotitalouksien ja yrityksien välillä sekä osoitetaan liikepankkien, julkisen sektorin ja ulkomaankaupan asema kierrossa. Kuvassa esiintyvät toimijat ja ajatus rahataloudesta toimimassa jonkinlaisessa muusta yhteiskunnan toiminnasta irrallaan olevassa tyhjiössä on tyypillinen tapa tarkastella taloutta 1980-luvulla yleistyneessä uusliberaalissa talousajattelussa. Raworth kiinnittää kuitenkin huomion siihen, mitä kuvasta puuttuu.

Raworth näkee, että rahataloutta ja ihmisten toimintaa tyydyttää tarpeensa tulee tarkastella energian ja maapallolla olevien eloperäisten ja raaka-aineiden kontekstissa. Hänen sulautuvan kansantalouden kuvansa muodostuu sisäkkäisistä soikioista, joissa rahavirrat ovat upotettuina kansantalouden, yhteiskunnan ja maapallon kehiin. Kansantalouteen on myös lisätty uusliberalistisesta näkemyksestä poiketen kotitalouksien, markkinoiden ja julkisen sektorin lisäksi yhteisomistukset.

Sulautuvan kansantalouden malli sosiaalisen uusintamisen näkökulmasta

Suurin ongelmani Raworthin sulautuvan kansantalouden mallissa on sen sitoutuneisuus olemassa oleviin rakenteisiin ja toimijoihin. Mallissa toki tunnistetaan ansiokkaasti maapallon resurssien merkitys kaikkeen ihmisen toimintaan. Hän myös painottaa uusintavan työn ja rahatalouden ulkopuolella tehtävän työn merkitystä yhteiskunnille. Itseäni näiden asioiden jäsentämisessä on auttanut sosiaalisen uusintamisen teoria, jonka valossa tarkastelen seuraavaksi Raworthin sulautuvan kansantalouden mallia.

Sosiaalisen uusintamisen näkökulma ei ole uusi feministisissä keskusteluissa, mutta se tuntuu osuneen nyt johonkin ajankohtaiseen ja tarpeelliseen marxilaisuuteen kallellaan olevien feministien keskuudessa. Perinteisesti sosiaalista uusintamista on käytetty ihmisten ylläpitoon ja uusintamiseen liittyvien tehtävien nimenä. Näitä ovat muun muassa lasten synnyttäminen ja kasvattaminen, kotityöt ja hoiva. Sosiaalisella uusintamisella on pyritty tekemään näkyväksi tätä ihmisten ja yhteisöjen olemassa olon kannalta välttämätöntä työtä.

Raworth tunnistaa, että ihmisillä on erilaisia rooleja eri yhteiskunnan alueilla. Hän myös tiedostaa, että uusintava työ on yhteiskunnan ja kansantalouden ytimessä, mutta sijoittaa sen kotitalouksiin. Tässä näen sosiaalisen uusintamisen viitekehyksen vahvuuden siinä, ettei se lukitse uusintavaa työtä tiettyyn paikkaan eikä ota kapitalistiseen yhteiskuntaan liittyviä rooleja itsestään selvyytenä. Ehkä sosiaalisen uusintamisen viitekehyksen terävin kärki kohdistuukin siihen, kuinka analysoida hoivaa osana kapitalistista järjestelmää.

Sosiaalisen uusintamisen ja pääoman kasautumisen välinen ristiriita

Sosiaalisen uusintamisen näkökulma pohjautuu marxilaiseen käsitykseen kapitalistisesta järjestelmästä. Tällöin kapitalismiin elimellisesti kuuluu yritysten kasvaminen, pääoman keskittyminen harvoille ja markkinoiden laajeneminen yhä uusille alueille. Kapitalismissa ihmisten on myytävä työvoimaansa tekemällä palkkatyötä, jotta siitä saaduilla rahoilla voidaan ostaa elämiseen tarvittavat hyödykkeet ja palvelut. Samaan aikaan yrityksistä selviytyvät kilpailussa parhaiten ne, jotka pystyvät jatkuvasti kasvattamaan voittojaan ja valtaamaan suuremmat osat markkinoista. Näin ollen sosiaaliseen uusintamiseen, eli ihmisten (erityisesti työvoiman) ylläpitoon ja uusintamiseen menevät resurssit (palkat, sosiaalietuudet, palkkatyön ulkopuolinen aika, julkiset palvelut jne.) ovat väistämättä pois yritysten voitoista.

Tällaista kapitalismin analyysia en ole vielä Raworthilta nähnyt. Eikä tietysti kaikkien tarvitsekaan lähteä aina samoista lähtökohdista, mutta itselleni sulautuvan kansantalouden malli jää tästä syystä hiukan irralliseksi. Kun Raworth kritisoi Samuelsonin kuvaa kansantalouden kiertokulusta muusta yhteiskunnasta irralliseksi esitykseksi, jää mielestäni Raworthin mallissa näkymättömiin kapitalistisen järjestelmän mukanaan tuomat jännitteet. Nämä jännitteet kuitenkin vaikuttavat niihin mahdollisuuksiin, joita esimerkiksi hoivan järjestämiselle tai maapallon kannalta kestävälle kehitykselle nykyjärjestelmän puitteissa on.

Sekä sosiaalisen uusintamisen näkökulma että Raworthin sulautuva kansantalous lähtevät kysymyksestä ihmisten tarpeiden tyydyttämisestä. Mielestäni se on hedelmällinen lähtökohta toisenlaisen järjestelmän ajattelemiselle, kun halutaan haastaa nykyinen voittojen kasvattamisesta lähtevä tapa ajatella taloutta. Kuitenkin edelleen näen tarpeellisena asettaa ihminen vain lajiksi muiden joukkoon ja pohtia tulevaisuutta siitä näkökulmasta. Mutta nyt on aika palata donitsitalouteen ja jatkaa kirjan kahlaamista eteenpäin.

---

Kirjoitussarjani teoksesta Donitsitalous: Seitsemän tapaa ajatella kuin 2000-luvun taloustieteilijä jatkuu. Aikaisemmat osat luettavissa:
Donitsitalous haastaa totuttuja tapoja ajatella taloutta
Donitsitalouden päämääränä inhimillinen hyvinvointi kukoistavassa elämän verkostossa

Donitsitalouden päämääränä inhimillinen hyvinvointi kukoistavassa elämän verkostossa

Teoksessaan Donitsitaloustiede: Seitsemän tapaa ajatella kuin 2000-luvun taloustieteilijä Kate Raworth käy yksitellen läpi valtavirtataloustieteen perusolettamuksia niitä kritisoiden ja tarjoaa mielestään parempia näkökulmia tilalle. Luvussa yksi hän esittää bruttokansantuotteen aseman purkamista yhteiskuntien edistyksen mittarina ja tarjoaa tilalle donitsimalliaan, jossa päämääränä on ”inhimillinen hyvinvointi kukoistavassa elämän verkostossa”.

Raworth aloittaa esittelemällä taloustieteen historiaa ja perustelemalla sitä kautta vaatimustaan päämäärän tunnistamisesta ja tunnustamisesta taloustieteessä. Hänen mukaansa se, ettei taloustieteissä ole enää viime vuosikymmeninä haluttu ottaa kantaa talouden päämääriin, on johtanut siihen, että bruttokansantuotteesta ja erityisesti sen kasvattamisesta on tullut enemmän tai vähemmän julkilausuttu taloustieteellisen ajattelun läpäisevä päämäärä.

Donitsitaloustiedettä voi suositella lämmöllä kaltaisilleni maallikoille jo ihan siitä syystä, että siitä saa tiivistetystä käsityksen valtavirtataloustieteen kehityksestä ja ydinajatuksista. Toki kuten yleisesti hyväksytty tapa on, otetaan taloustieteellisen ajattelun kehityksessä huomioon vain valkoisten miesten englanninkielisissä valtioissa ja Euroopan mantereella julkaisemat ajatukset emmekä näin ollen tiedä, mitä muualla maailmassa on näistä kysymyksistä ajateltu. Sinänsä se ei toki ole ongelma, jos samalla ymmärretään, että ”taloustiede” tarkoittaa tämän rajatun alueen ja porukan ajattelua eikä näin ollen ole mitään maailmanlaajuista taloustiedettä.

Yhtäkaikki, Raworthin mukaan ”länsimaisessa” valtavirtataloustieteissä on vahvasti sitouduttu ajatukseen bruttokansantuotteen kasvattamisesta ja sen yhteydestä ”kehitykseen” ja ”edistykseen”. Kun bruttokansantuotteella tarkoitetaan kansallisvaltion rajojen sisällä tuotettujen hyödykkeiden ja palveluiden arvoa, on helppo huomata ettei sen kasvattaminen loputtomiin vaikuta kovin realistiselta tavoitteelta maapallon kantokyvyn kannalta.

Raworth ei ota tässä kohtaa esiin feministisen taloustieteen piirissä ollutta ajatusta siitä, kuinka palkatta tehtävä uusintava työ tulisi sisällyttää bruttokansantuotteen laskelmiin (ks. esim. Marilyn Waring 1988 If Women Counted). Nämä keskustelut suhteessa Raworthin tavoitteisiin on mielestäni oivallinen esimerkki, kuinka erilaisia tapoja olemassa olevien järjestelmien muuttamiseen voi olla. Vaikka lähestymistavat ensi silmäyksellä voivat näyttää keskenään ristiriitaisilta, on niillä mielestäni mahdollista nähdä yhtä paljon painoarvoa ajallinen ja alueellinen konteksti huomioiden. Koska uusintava työ pitkään puuttui kokonaan niin taloustieteistä, talouden määritelmästä kuin monien yhteiskuntatieteilijöidenkin näkökulmista, on feministisellä liikkeellä ollut tehtävää sen näkyväksi tekemisessä. Siksi uusintavan työn sisällyttäminen BKT-laskelmiin voi olla ihan järkeväkin tavoite. Mutta se ei riitä, minkä Raworth onnistuu hyvin perustelemaan BKT:n jatkuvan kasvattamisen ongelmallisuudella. Donitsimallissa otetaankin huomioon bruttokansantuotetta laajemmin erilaisia mittareita arvioitaessa järjestelmän sosiaalista ja ekologista kestävyyttä.

Raworth kehottaa hylkäämään jatkuvan (BKT:n) kasvun tavoitteen ja kuvaa donitsimallillaan tasapainotilaa, jossa talous on järjestetty niin, että maapallon ihmisillä on turvattu perushyvinvointi planeetan kantokyvyn rajoissa. Sosiaalinen perusta on ihmisoikeuksiinkin kuuluvat kaksitoista asiaa, joita ilman kenenkään ei tulisi jäädä:

• vesi
  • ruoka
  • asunto
  • terveys
  • koulutus
  • tulot ja työ
  • rauha ja oikeudenmukaisuus
  • poliittinen ääni
  • sosiaalinen tasa-arvo
  • sukupuolten tasa-arvo
  • verkostot
  • energia

Ekologisen rajan Raowrth määrittelee Johan Rockströmin ja Will Steffenin johtaman kansainvälisen tutkimusryhmän tunnistaman yhdeksän ratkaisevan prosessin pohjalta, mitkä pitävät maapallon ihmisille elinkelpoisena.

• ilmastonmuutos
• valtamerten happaneminen
• kemialliset saasteet
• typpi- ja fosforikuormitus
• makean veden väheneminen
• maaperän muutokset
• biodiversiteetin väheneminen
• ilmansaasteet
• otsinikerroksen oheneminen

Donitsimalli on ehdottomasti askel eteenpäin sellaisesta ajattelusta, jossa talouskasvu asetetaan tärkeimmäksi päämääräksi, jolle kaikki muut päätökset alistetaan. Silti itseäni kiusaa mallin ihmiskeskeisyys. Donitsin ulkorajat määrittää ekologiset raja-arvot, jotta ihmiset pystyvät edelleen elämään tällä planeetalla. Mielestäni todella radikaalia tulevaisuuden kuvaa aletaan luomaan vasta siinä vaiheessa, kun ihmislaji luopuu itselleen ottamasta luomakunnan kruunun asemastaan ja alkaa nähdä luonnolla ja muilla lajeilla itseisarvon.

Donitsitalous haastaa totuttuja tapoja ajatella taloutta

Olin viime viikolla keskustelemassa Feministisestä talouspolitiikasta kunnissa Feministisen puolueen paneelissa. Tallenne on katsottavissa Feministisen puolueen Facebook-sivulla. Keskustelussa Eeva Houtbeckers mainitsi donitsitaloustieteen, joka oli minulle aiemmin nimeltä tuttu, mutta en ollut aiheeseen paneutunut. Nyt Kate Raworthin teos Donitsitaloustiede: Seitsemän tapaa ajatella kuin 2000-luvun taloustieteilijä saapuikin lähikirjastooni ja pääsin sitä lukemaan. Raworth lähtee siitä, että valtavirtataloustieteen ajatukset taloudesta eivät riitä vastaamaan ihmiskunnan kohtaamiin haasteisiin 2000-luvulla. Tässä ajatuksiani ensimmäisestä johdannosta Kuka tahtoo taloustieteilijäksi?

Ääneenlausumaton kapitalismi

Raworth kritisoi valtavirtataloustiedettä liian kapea-alaisesta näkökulmasta, jotta sillä olisi annettavaa ilmastokriisin ja sosiaalisen eriarvoisuuden kaltaisten kysymysten ratkomiseen. Hän ei ole kritiikkinsä kanssa yksin vaan käyttää tukenaan taloustieteen opiskelijoiden oppinaineensa kohdistamaa kritiikkiä ympäri maailman.

Tällaiseen turhautumiseen on helppo samaistua, eritoten kun itselleni turhautumiseen riittii yksi taloustieteen peruskurssi Helsingin yliopistossa. Kurssin kerrottiin perustuvan erääseen taloustieteen perusteoksista (Economics, Mankiw & Taylor), jossa käydään läpi taloustieteen kymmenen perusperiaatetta ja peruskäsitettä. Taloustieteen perusteet olikin yliopistossa suorittamistani eri oppiaineiden peruskursseista ainoa, jossa ei pyrittykään luomaan kokonaiskuvaa taloustieteen kentästä ja siitä, miten ajatukset alalla ovat kehittyneet. Tuntui överiltä tuolloin, mutta nyt Donitsitaloustieteen johdannon perusteella kyseessä ei ole yksittäistapaus taloustieteen opintojen osalta.

Se mitä valtavirtataloustieteellä ja sen perusoletuksilla tarkoitetaan tullaan perkaamaan kirjan edetessä. Tässä kohtaa itse marxilaisuuden marinoimana käytän peruspuheenvuoroni siitä, että Rawrothin kritiikin kohteena johdannossa on nimenomaan valtavirtataloustiede eikä nykyinen talousjärjestelmä, kapitalismi. Koska itselläni on suurempi ongelma kapitalismin kuin sitä kuvaavan ja oikeuttavan taloustieteen kanssa, tapaan nurista kapitalistisesta järjestelmästä. Mutta siinä on oma pointtinsa, miksi kannattaa myös tuoda esiin kyseistä järjestelmää selittävää tieteenalaa. Ajattelen kuitenkin, että usein sillä mitä jätetään sanomatta, on yhtä paljon merkitystä kuin sillä, mitä sanotaan. Ja tässä tapauksessa kapitalismista vaikeneminen voi antaa kuvan, että ongelma ei ole perustavanlaatuisesti järjestelmässä vaan siinä, miten sitä käytetään. Koska en ole lukenut Rawothin kirjaa johdantoa pidemmälle, en tiedä mitä hän asiasta lopulta ajattelee.

Kuvien voima viestien välittäjänä

Ilahduttavasti Raworth ei keskity ainoastaan siihen, mikä valtavirtataloustieteessä on pielessä vaan myös siihen, millä keinoilla valtavirtaa voidaan haastaa. Raworth tiedostaa, että tietynlaiset ajattelumallit voivat olla hyvinkin tiukassa ja niitä voi olla vaikea jopa itsestään huomata. Yle Areenan Valheenpaljastajassa onkin konkreettisia esimerkkejä siitä, minkä takia jopa väärä tieto ja valheet voivat jäädä vaikuttamaan ihmisten toimintaan. Siksi onkin hyvä huomata, että oikeaksi luullun tiedon ja omien perusolettamuksien purkaminen voi olla iso työ; viedä aikaa ja vaivaa.

Kate Raworth onkin tuonut valtavirtataloustieteen haastavaa talousajatteluaan esiin donitsimallin avulla. Donitsin syötävä osuus rajautuu ekologiseen kantokykyyn ja sosiaaliseen kestävyyteen. Ratkaisut taloudenkin alalla tulisi siis löytyä näiden raamien puitteissa.

Kuva osoitteesta: https://www.jyu.fi/en/research/wisdom/for-students/donitsitalouslukupiiri

Pedagogisesti on tarpeellista jäsentää tietoa tavalla, joka tekee sen vastaanottajalle mahdollisimman helpoksi sisäistää. Kuvat ovat tähän yksi keino. Tulen Donitsitaloutta lukiessani pohtimaan asioita sosiaalisen uusintamisen teorian näkökulmasta, joka on itselleni ollut toimiva työkalu monimutkaisen todellisuuden hahmottamiseen tavalla, joka ei vedä mutkia liian suoriksi. Avaan kyseistä teoriaa myöhemmin enemmän, mutta tässä vaiheessa todettakoon, että siinä nimensä mukaisesti pyritään hahmottamaan yhteiskuntien toimintaa sosiaalisen uusintamisen eli ihmisten päivittäisen ja ylisukupolvisen ylläpidon ja uusintamisen näkökulmasta.

Kiitokset äänestäneille!

Suuret kiitokset niille 28 ihmiselle, jotka äänestivät minua ja 2675:lle Feminististä puoluetta Helsingissä äänestäneelle!

Tässä kohtaa minulla ei ole tämän syvällisempää analyysia aiheeseen tarjota, vaan olen jo suunnannut ajatukseni muualle lukemalla donitsitaloustieteestä. Päivittelen oppimisprosessiani tänne kesän mittaan.

Pitäkäähän huolta itsestänne ja toisistanne!

Miksi Feministinen puolue?

Ihminen kasvaa, muuttuu ja kehittyy ja itse ajattelen nykyään maailman muuttamista feministisistä lähtökohdista. Aktivismissani yritän ottaa huomioon niin toiminnassa kuin tavoitteissakin vähintäänkin ihmisten sukupuolen, luokan, toimintakyvyn, etnisyyden, seksuaalisuuden ja iän sekä myös ei-inhimillisen luonnon. Yritän, koska aina en onnistu täydellisesti. Se että jokin on välillä hankalaa ei kuitenkaan riitä syyksi lopettaa yrittämistä.

Feministisen puolueen kuntavaaliohjelmasta 60 unelmaa hyvästä elämästä voi lukea laajemmin, mihin puolue näissä vaaleissa pyrkii. Seuraavassa muutama nosto ohjelmasta.

”7. Ihmisoikeuksien on toteuduttava päätöksenteossa. Kaikessa päätöksenteossa tulee arvioida päätösten inhimilliset vaikutukset niin sukupuolten tasa-arvon, lasten oikeuksien kuin laajemmin ihmisoikeuksien kannalta sekä ennen päätöksentekoa että sen jälkeen. Talousarviossa on noudatettava sukupuolitietoista budjetointia. Kuntien on järjestettävä henkilökunnalleen koulutusta sukupuolinäkökulmasta, antirasismista, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä koskevista kysymyksistä sekä ihmisoikeustietoisesta päätöksenteosta.”

Todellista, eri näkökulmat ja tilanteet huomioivaa tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta ei voida saavuttaa ellei vaivauduta päätöksiä tehdessä pohtimaan niiden vaikutuksia eri ihmisiin sekä myös luontoon. Kaipaisinkin poliittiseen keskusteluun selkeyttä siinä, että päätöksiä tehdessä tai vaihtoehtoja perusteltaessa tuotaisiin selkeästi esiin: 1) Mitä konkreettisia seurauksia päätöksellä on? 2) Ketkä päätöksestä hyötyvät, ketkä kärsivät? 3) Missä asemassa ne ihmiset, joita päätös koskee, ovat sen jälkeen?

”11. Päästöt alas! Irtaudutaan turpeesta, kivihiilestä ja öljystä. Kuntien ilmastosuunnitelmissa ei ole sijaa fossiilisiin polttoaineisiin tai turpeeseen perustuvalle energiantuotannolle. Näitä ei pidä korvata bioenergialla vaan aidosti uusiutuvilla energialähteillä. Vähennetään autoilun päästöjä vahvistamalla joukkoliikenneyhteyksiä sekä kaupungeissa että maaseudulla. Otetaan käyttöön ruuhka- ja tiemaksut ja käytetään tuotot joukkoliikenteen parantamiseen. Rakennetaan asuinalueita, joissa työpaikat, palvelut ja joukkoliikenne ovat lähellä ja luovutaan parkkipaikkojen vähimmäismäärää säätelevästä pysäköintinormista. Lisätään sähköautojen latauspisteitä. Vähennetään vesistöjen ravinne- ja kiintoainekuormaa ja rehevöitymistä huolehtimalla hulevesien tehokkaammasta imeyttämisestä kosteikkojen, sadepuistojen ja viherkattojen avulla. Vähennetään pienhiukkaspäästöjä kaupunki- ja liikennesuunnittelulla ja edistämällä pienhiukkaspäästöttömiä lämmitysratkaisuja.”

Ilmastokriisi on tässä ja nyt. Jos haluamme jatkaa muun tulevaisuuden suunnittelua ja maailmanparantamista, ensin pitäisi huolehtia, että maapallo pysyy elinkelpoisena niin ihmisille kuin muillekin.

”44. Palkkatasa-arvoa kuntatyöhön. Maksetaan samanarvoisesta työstä samaa palkkaa kaikille. Nostetaan naisenemmistöisten alojen palkkoja vastaamaan työn vaativuutta ja kuormittavuutta. Tehdään palkkavertailu samanarvoisten töiden palkkojen nostamiseksi keskenään samalle tasolle. Nostetaan pienimmät kuntatason palkat köyhyysrajan yläpuolelle. ”

Helsinki on suuri työnantaja ja iso osa kunnan työntekijöistä on naisia. Naisvaltaiset alat, kuten sosiaali- ja terveydenhuolto on räikeän alipalkattua työn vaativuuteen ja yhteiskunnalliseen merkitykseen nähden. Palkkaneuvottelut käydään ammattiliittojen ja työnantajaosapuolen edustajien kesken, mutta kunnilla on velvollisuus seurata palkkatasa-arvon toteutumista työntekijäryhmien kesken.