Teoksen kolmannessa luvussa Raworth käsittelee taloustieteissä käytettyä ihmisen mallia ja sen kehittymisen historiaa. Tieteellisestä statuksesta haaveillessaan ja matematiikkaa ihaillessaan taloustieteilijät ovat vieneet alaansa suuntaan, jossa pyritään tekemään todellisuudesta matemaattisesti mallinnettava. Näin on syntynyt hyvin kapea kuva ihmisestä, homo economicus, joka on omaa etuaan maksimoiva ihmisyksilö.
Raworth väittää, että ihmistä kuvaavasta mallista on tullut jo ajattelua ja käyttäytymistä ohjaava malli ainakin taloustieteissä, jos ei myös laajemmin yhteiskunnassa. Hän kertoo, kuinka taloustieteitä opiskelemaan näyttää hakeutuvan keskimääräistä itsekkäämpää porukkaa ja tällaiset arvot vain vahvistuvat opintojen edetessä. Samaan olen myös itse törmännyt. Ne ihmiset, jotka julkisuudessa useimmiten taloutta pääsevät kommentoimaan, tuntuvat uskovan kaikkien olevan kaltaisiaan itsekkäitä ja laskelmoivia tyyppejä, joiden suurin hyve on riippumattomuus toisista. Myös siitä asti, kun olen ollut avoimesti kommunisti, yksi yleisimmistä kommenteista, joita olen kuullut on ollut ”onhan se hyvä ajatus teoriassa, mutta ihmiset ovat itsekkäitä niin ei se toimi.”
Homo economicuksen tilalle Raworth esittää ihmiskuvan laajentamista viidestä eri näkökulmasta:
1) itsekkyyden sijaan sosiaalisuus ja vastavuoroisuus
2) kiinteiden mieltymysten sijaan joustavat arvot
3) eristyneiden yksilöiden sijaan toisistamme riippuvaisia
4) approksimaatio laskemisen sijaan
5) luonnon hallinnan sijaan perustavalla tavalla osa sitä
Ihmiskuvan laajentaminen ei ole niinkään minkään uuden keksimistä, vaan näkökulman laajentamista yli sen todellisuuden, joka on ollut taloustieteiden menetelmillä ja rajauksilla tavoitettavissa. Todennäköisesti kuka tahansa (muu kuin taloustieteiden opiskelija?) voi keksiä omasta elämästään esimerkkejä siitä, kuinka hyvinvointia omaan elämään ovat tuoneet vastavuoroisuus ja sosiaaliset suhteet pelkän oman edun maksimoimisen sijaan. Ja jos kykenee olemaan riittävän nöyrä nähdäkseen todellisuuden sellaisena kuin se on, tuskin kukaan kuvittelee selviytyneensä elämästään yksin ja omin avuin.
Se, että meidän keskinäistä suhteita välittää nykyään monessa kohtaa raha, ei suinkaan tee meistä vähemmän riippuvaisia muista ihmisistä ja luonnosta. Raworth käsitteleekin paljon myös rahan sisäisen motivaation rapauttavaa vaikutusta, kun tavoitellaan muutoksia käyttäytymisessä. Opetuksen ja kasvatuksen kentällä, jossa puuhastelen palkkatyöni puolesta ajatus on monelle tuttu ja siksi välillä unohdankin, ettei se välttämättä ole yleistietoa. Pointti siis on, että tutkimusten perusteella näyttää, että minkä tahansa käyttäymisen aikaan saaminen ulkoisilla palkkioilla heikentää ihmisen sisäistä motivaatiota tarttua kyseiseen tehtävään. Palkkiot voivat olla muutakin kuin rahaa, mutta raha tuntuu toimivan erityisen huonosti, jos halutaan, että käyttäytymisen muutos olisi pysyvä.
Raworth ei kuitenkaan mene palkkioita syvemmälle rahan ongelmallisuuden suhteen, mutta alleviivaa sitä, kuinka parempi olisi vedota ja vahvistaa niitä eettisiä ja kestäviä arvoja, joiden pohjalta tietty käyttäytyminen on suotavaa sen sijaan, että pyrittäisiin tuottamaan käyttäytymismuutoksia rahalla. Raha ei ole ainoastaan heikko keino motivoida, vaan se rapauttaa myös muita arvoja. Raworth toteaakin, että ”Ihmisten vastavuoroisuuden tarve näyttää kehittyvän koevoluutiossa heidän talousjärjestelmänsä rakenteen kanssa: tämä on kiehtova tulos, jolla on tärkeitä seurauksia kotitalouden, markkinoiden, yhteisomistuksien ja julkisen vallan uudelleen tasapainottamiseksi missä tahansa yhteiskunnassa.”
Ei mikään vallankumouksellinen johtopäätös, mutta tärkeä sen suhteen, kuinka muutosta tavoittelevien olisi mielestäni syytä toimia: Pitää tunnustaa, että nykyjärjestelmä tuottaa tietynlaista ihmisyyttä eikä kukaan meistä ole kasvanut siitä irrallaan. Siksi muutoksen siemeniä kylvetään erilaisia yhteisöjä ja uudenlaista toimintakulttuuria luomalla, joka auttaa rakentamaan pohjaa myös uudenlaiselle ihmisyydelle.
Hellää hoivaa Helsinkiin! 